Syömishäiriöissä on kyse myös ihmissuhteista

Keskustelu syömishäiriöistä on voimakkaasti lisääntynyt. Uusi yllättävä huomio on se, että jo pikkulapset alkavat olla huolissaan lihavuudestaan. On ilmeistä, että anoreksia ja bulimia ovat vain äärimuoto yleisestä ongelmasta. Lähes kaikki pohdimme ainakin ruoan terveellisyyttä. Ruokien haitallisuus ja terveellisyys on myös jatkuvan julkisenkin huomion kohteena. Ruoka onkin psykososiaalisilta ominaisuuksiltaan hyvä peili koko elämälle. Siksi on tärkeää pohtia ruokasuhdettamme.
Nykyisin on muodissa hakea selityksiä geeneistä. Sosiologia, antropologia ja psykologia ovat jo pitkään tarjonneet hyviä selityksiä syömiseen liittyville ilmiölle. Varsinkin viimeaikainen ranskalainen "ruumiinfenomenologinen" filosofia antaa hyvän perustan myös anoreksian ja bulimian ymmärtämiselle.
Hyvän lähtökohdan syömisen tulkinnoille voisi antaa filosofi Emmanuel Levinas. Hän korostaa, että ihminen kokee hyvää oloa vain eläessään toista varten. Ruoka on tuon suhteen keskeinen symboli. Levinasin ajattelun yksi taustavaikuttaja on sosiologian klassikon Emile Durkheimin. Ihminen ei ole erillinen yksilö, vaan hän on jo olemukseltaan osallisena toisissa. Sosiaalisuus on olemassa jo ennen tietoista minää.
Ihmisen sosiaalisuuden perusta voidaan ymmärtää äitisuhteesta käsin. Äiti antaa oman ruumiinsa lapselleen täydellisen hyväksikäytön alaiseksi. Tämä kokemus jättää jäljen kaikkeen: syvimpien tunteiden tasolla elämä aina suuntautuu toista kohti ja perussuhde äitiinja yleensä toiseen rakentuu ruokasuhteena. Äidin ruumis on lapsen ruokaa. Se, millä asenteella tai tunteella lapsi saa äidin ruumiin käyttöönsä jää lapsen perusasenteeksi elämään. Tätä käsitystä tukee viimeisimmät tutkimukset, joiden mukaan pitkään rintamaitoa saaneissa on lihavia huomattavasti vähemmän kuin täysin rintaruokintaa vaille jääneissä. Syömishäiriöt liittyvät varhaisiin ruoka- ja äitisuhdemalleihin.
Kun kulttuurissamme nainen joutuu taistelemaan luonnollisesta oikeudestaan omaan paikkaansa naisena, myös hänessä oleva äitiyden olemus on muuttunut. Hän voi antautua lapselleen vain itsesyytösten ja omien syömisongelmiensa kanssa. Syyllistyneenä varaukseton antautuminen lapselle muuttuu (yli)huolehtimiseksi. Syyllistynyt äiti satsaa ruokaan ja yrittää paikata syntynyttä rakkauden aukkoa antamalla ruokaa. Kuutuurissamme todellinen äiti, ruumiinsa ja elämänsä varauksettomasti lapselle antanut äiti on kuollut. Tilalla on omasta elämästään ja lastensa elämästä ahdistunut huolehtija. Samalla on kadonnut pyhyys ja elämän kunnioittaminen. Sosiaalisuus on tajuttu heikkoudeksi ja rakkaus "höyrähtäneiden höpinäksi". Jokainen hakee omaa nautintoaan, omaa tietään itsensä pelastamiseksi.
Vasta suomeksi julkaistu Marcel Maussin antropologian klassikkokirja Lahja on saanut esipuheen, jossa korostetaan, että pyyteetöntä lahjaa ei ole. Kirjan perusviesti on kuitenkin se, että sosiaalisuuden perusta muodostui alkukantaisemmissa yhteisöissä antamiselle. Meidän kulttuurissamme kaikki ottavat itselleen yhteisestä kakusta mahdollismamman suuren osan. Toinen hylätään. Siksi kulttuuriamme kutsutaan myös hylkäämisen kulttuuriksi. Edes äitikerros meitä ei enää kykene antautumaan toisen palvelukseen. Vain itseään varten elävälle elämään jää ahdistus, joka voi Levinasin mukaan poistua vain opettelemalla olemaan toista varten.
Koska ruoka on äitisuhteen ja koko sosiaalisen olemisen perusta, yhteisyyttä jaetaan "yhteisenä kakkuna". Siksi perheen yhteys perustuu ruokayhteyteen, yhteiseen jääkaappiin, kuten nykyisin sanotaan. Siksi uskonnollissa yhteisöissä" kokoonnutaan yhteen murtamaan elämän leipää". Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Leipä ja ravinto ovat olemisemme keskeisiä käsitteitä. Siksi uskonnolliset kertomukset ja myös sadut ja tarinat käsittelevät aina myös ruokaa ja ruokasuhteita.

Ruumin yhteisöllisyys

Syömisen ymmärtämiselle on olennaista tajuta ruumiillisuus tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Ruumis ei ole ihmiselle vain koettavissa oleva aineellinen biokemiallinen "pakkaus", vaan ennen kaikkea ruumis on tapamme olla. Tätä korostaa erityisesti filosofi Maurice Merleau-Ponty. Ruumis on olemisemme "asentoa". Kun lähestyy jotain uutta ja pelottavaa, ruumiin asento on jännittynyt. Erityisesti vatsassa on silloin "perhosia". Silloin se tuskin pystyy sulattamaan ruokaa, se jännittää ja vapisee. Tämä on yksi olemisen asento. Kun taas olen hyväksyvän ihmisen sylissä, ruumiini saa levätä. Silloin voi olla rento, mutta myös henkilöstä riippuen eroottisesti latautunut ja kiihkoinen. Tämä on toinen asento. Ruumis on täynnä tällaisia suhtautumisvalmiuksia, joista ollaan hyvin vähän tietoisia. Ruumista ei voida käskeä ja määrätä. Ruoka on ihmiselle muutakin kuin kemiallinen ravinto. Se on koko piilotajuisen tunneolemisen perusta. Nälkäisen ihmisen ruumis hakee kaikkialta ruokaa. Se näkee ruokamainokset, ruokakauppojen ikkunat ja samalla se valmistautuu monella tavoin mahdolliseen ruokaan. Syöminen ei ole koskaan vain tietoinen teko.
Asennon käsite ruumiin kuvauksessa on hyvä, koska se pitää mukanaan myös tilan käsitettä. Ruumis ei ole jokin peruspakkaus irrallaan jossain, vaan olemme ruumiina aina jossain paikassa, aina jo suhtautuneena tietyn tilan elementteihin. Ruumis on virittynyt eri tavalla eri tiloissa. Siksi paikan, tilan ilmauksia käytetään arkisessa keskustelussakin olemisen kuvaamisessa. Ihmisen vointia kuvattaessa puhutaan mielentilasta, ruumiin tilasta, sairauden tilasta.
Ruoka on lapsen ruumiina olemisen keskeisin rakenneosa. Siksi myös aikuisen tila määritetään usein ruokaan liittyen. Hänen nähdään laihana tai lihavana, joko nälkiintyneenä tai hyvinsyöneenä. Nälkä on niin perustava tila olemisen määrittelyssä, että suurin osa elämän ilmiöistä rakentuu sen varaan. Siksi ihminen tyydyttää ruoan tarpeensa ensimmäisenä. Siksi leipä merkitsee useassa yhteydessä elämää.
Katsoessaan omaa ruumistaan ihminen katsoo sitä aina tietyn tunteen vallassa, tietyn yhteisön sisällä. Kun ihminen on hänen ruumiinsa, kaikki ruumiin ulkoiset ominaisuudet ovat keskeinen osa sitä, millaisena ihminen pitää itseään. Hyväksyykö hän itsensä vai häpeääkö hän olemistaan. Koska ruumis on hyvin pitkälle tunnetasolla myös ruoka, käsittelee ihminen häpeää suhteessa syömisiinsä.
Suhde ruokaan voi olla yhtä aikaa monen asenteen alaisena. Usein lapsi voi varhaisessa vaiheessa vastustaa vanhempien tahtoa vain kieltäytymällä syömästä. Lapsen tunnetilat näkyvätkin hyvin nopeasti hänen suhteessaan ruokaan. Äidin uhmaaminen on usein lapselle liian vaikeaa, koska hän on aina riippuvainen äidin hyväksynnästä. Ruoka jää ainoaksi välineeksi ilmaista erillisyyttä. Siksi lapsen asenne ruokaan on olennainen. Ruoalla leikkiminen on lapselle maagista äitisuhteen käsittelyä. Jos äiti on jatkuvasti pois tai kotonakin ollessaan poisoleva ja kiireinen, lapselle jää tyhjentymätön aukko vatsaan. Mikään ei kykene sitä tyydyttämään. Ruoka on silloin yhtä kuin kaipuu tai halu. Tämä tunne on usean lapsen ruumiin keskeinen "asento" suhteessa tärkeään ympäristöön. Hänen ruumiinsa hamuaa koko ajan ruokaa ja hellyyttä. Ruumis on vain nälkää. Tällainen tunne voi lopulta ilmetä bulimiana. Sama henkilö voi ahdistua ruoan hallitsevuudesta elämässään ja alkaa kieltää sitä ja käyttäytyä anorektisesti.
Koska suhde ruokaan on yksilön hallinnan ulkopuolella, ihminen ei voi käskyllään laittaa ruokaansa sulamaan. Ihminen voi oksentaa hallitsemattomasti voimakkaan inhon tunteen vallassa, jos inho kohdistuu henkilöön, jonka laittamaa ruokaa on viimeksi syöty. Käytännön elämässä ihminen joutuu antautumaan sen varaan, että ruumis suostuu käyttämään hyväkseen sitä ravintoa, mitä sille tarjoamme. Mitä enemmän ruumista yritetään hallita vaikkapa ruoan laadun ja määrän säätelyllä, sitä ahdistuneemmaksi ihminen tulee.

Syömishäiriöt ja masennus liittyvät yhteen

Toinen malli ymmärtää syömishäiriöitä on nähdä ne osana masennusta. Syömishäiriöistä kärsivät kertovat usein voimakkaista masennuksen hetkistä. Näillä ilmiöillä onkin kiinteä yhteys toisiinsa.
Olennaista ihmisessä on kasvaminen erillisyyteen. Jos äitisuhde on häiriintynyt, jää mahdollisuudet kasvaa omaan erillisyyteen heikoiksi. Filosofi ja terapeutti Julia Kristeva kuvaa masennusta juuri äitisuhteen jättämän "nälän" eli puutteen kanssa elämisenä. Masennuksessa ihmiset kiistävät tarpeen irtaantua äidistä. Äiti ja lapsi jäävät tällöin Kristevan ilmaisuja lainaten "toisiinsa takertuviksi raakileiksi". Takertuessaan ihminen säilyttää mielikuvan sisällään olevasta äidistä. Tämä mielikuva yhdistyy ruokaan. Ruoka on silloin lähes aina mielessä. Aina kun tulee vastoinkäymisiä, ihminen putoaa alakulon tunteeseen. Yksi yleinen tapa selvitä siitä on yrittää lohduttautua syömällä makeaa, joka on symbolista äidin ahmimista. Ihmisestä tulee astia, jossa on sisällä ammottava tyhjyys, joka jatkuvasti huutaa täyttäjäänsä. Ratkaisuna on joko ahmiva syöminen, joka vain lisää tukahduttavaa äititunnetta, jolloin kaikki on pakko oksentaa ulos. Toinen vaihtoehto on yrittää piilotajuisesti hallita tuota tunnetta hallitsemalla ruokaa ja ruumista. Anorektikko käyttäytyy kuin aa-kerholainen. Syömisen houkutus on liian vahva, on kieltäydyttävä täysin ja tukahdutettava kaikki halut kurittamalla ruumista. Ruumiin kurin keskeinen sosiaalinen keino on kulttuurissamme liikunta ja urheilu.
Masentuneen suhde äitiin on viha-rakkaussuhde. Anoreksiassa sama asia ilmenee rakkaus-vihasuhteena ruokaan. Ruoka on aina mielessä. Siitä halusta ei näytä millään pääsevän pois. Ihmisessä kasvaa inho sellaista kohtaan, joka sitoo haluamisella, mutta samalla estää elämää. Masennuksessa inho kohdistuu äitiin, anoreksiassa äitiä edustavaan ruokaan.
Masentuneella on usein tunne, että hän kokee jäävänsä osattomaksi hyvästä elämästä. Hän saattaakin maanisessa vaiheessa alkaa ahmia elämää. Vastaavasti ruoalla masennusta ilmentävä, voi alkaa ahmia ruokaa. Hänen elämännälkänsä on kyltymätön.
Masentunut ei ole oppinut menettämään ja luopumaan, vaan hän säilyttää sisällään äitikokemuksia, äititunnetta. Hän on yhtä aikaa äiti ja lähes autistinen pikkulapsi, joka kaipaa syliä, mutta ei saa energiaa tai uskallusta lähestyä toista. Kaipuu voi olla niin suuri, että hän pelästyttää kaikki ympärillään olevat piilotajuisella nälällään. Hän syö helposti toistenkin energian. Masentuneen elämäntuska voi silloin kääntyä haluksi tappaa itsensä. Itsemurha on usein tapa tappaa menetetty kohde, itseen sisäistetty äiti. Anorektikko tappaa näännyttämällä sisäisen äidin, äitikaipuunsa nälkään.
Kristevan mukaan melankolikko on kuoleman viestin viejä. Hän pakenee erityisesti seksuaalisuutta. Hän vajoaa syvään yksinäisyyteen ja suruun. Tuolla surulla on taustansa äidin menettämisessä. Erillisyys on lapselle kuolema. Masentunut palaa tuohon lapsen alakuloon ja epätoivoon. Hän menettää kyvyn ajatella. Tällöin hän ei ymmärrä tietoisella tasolla biologisten tarpeiden tyydyttämisen välttämättömyyttä. Tästäkään syystä järkipuhe ei tavoita anorektikkoa, joka on oikeastaan syvässä masennuksessa.

Syömisen kontrolli vie ongelmiin

Syöminen on myös kulttuurinen ilmiö. Kutakin syömiskulttuuria ylläpitää tietyllä tavalla ongelmoituneet ihmiset. Kulttuuri ja persoonallisuus ovat osa toisiaan. Persoona on oikeastaan vain kulttuuri sisäistettynä. Se, miten kukin ihminen sisäistää kulttuurin on riippuvainen siitä, miten hän on lapsena saanut tilaa omalle ruumiilliselle olemiselleen. Kun ihmisiä vaivaa ruoka- ja äitiriippuvuus sekä syyllisyys huolehtimisesta, muodostuu kulttuuri, jossa tarkkaillaan omaa ja toisten syömistä ja säädellään syömiskäytäntöjä.
Kulttuurimme sisältää itsestäänselvyytenä laihuus- ja nuoruusihanteet ja elämänhallinnan. Lisäksi kaikkialla vaaditaan terveellisiä elämäntapoja. Terveysnormisto on hyvin pitkälle lääketieteen määrittämää. Terveenä pidettävä ruokavalio lisäksi muuttuu koko ajan. Vaarallisten aineiden luettelo kokee yllättäviä muutoksia. Viina on pitkään ollut epäterveellistä ja sen nauttiminen pahe, nyt on yllättäen löydetty sen myönteiset puolet. Rasva- ja suolakeskustelu saa uusia piirteitä lähes kuukausittain. Syömishäiriöinen kärsii ruokakulttuurimme kaaoksesta. Hän ottaa jostain syystä terveellisen syömisen ohjeet ahdistuneen kirjaimellisesti. Hän on esimerkiksi rasvan karttamisessa ylikuuliainen kansalainen.
Anoreksiaa käytännössä sairastaneet tuovat esiin syömisnormiemme ongelmallisuuden. Syömishäiriöistä kärsivien kokemuksista koottu kirja, "Siskon makkarat" on yllättävän hyvä peili kulttuuristamme. Joidenkin vanhemmat ovat patistaneet ahdistukseen asti terveelliseen syömiseen. Kauhean voimakas inho kohdistuu makeaan tai rasvaan ja puhdistautumisen ja ulostamisen (sisällä olevan pahan) tarve on jatkuva. Kirjassa ilmenee ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvä inho. Jokin henkiseksi määritetty rakkaus käy, mutta eroottisuus on jo ahdistavaa. Samoin kirjan kuvauksissa näkyy ahdistus, joka liittyy oman erillisen minuuden löytämiseen. Itseys voi olla niin hukassa, että koko oma oleminen itselle täysin vieras. Monesta kuvauksesta tulee tunne, että ihminen hyväksytään vain suorittajana ja voittajana. Raportissa näkyy myös kulttuuriamme peilaava järjen ja tunteen ristiriita. Tunteet yritetään hallita sijoittamalla inho omaan ruumiiseen ja puhdistaudutaan tyhjentämällä ruumis kaikesta ruoasta ja lihallisuudesta. Mielellään luotetaan järjen ylivaltaan ja taistellaan kiihkeästi sairaudeksi koettua syömisen himoa vastaan. Kaikki nämä ilmiöt on tunnistettu ruumiillisuuden sosiologiassa.
Yksi tapa ymmärtää kulttuurin merkitys yksilölle, on tajuta se yrityksenä hallita yksilöllisen hallinnan ulkopuolelle jääviä asioita. Nälän tunne on lapsella ja myös aikuisella niin voimakkaan halun ohjaama, että sen kulttuurinen kontrolli on mielekästä. Siispä lasta opetetaan jo varhain hallittuun syömiseen. On tarkat ruoka-ajat ja syödessä pitää käyttäytyä tarkoin ohjatuin säännöin. Neuvoloiden kasvatusohjeet ovat usein osa tätä hallintaa. Mittaamisella haetaan normaalia kehitystä. Normaalius on ihanne, johon kaikki halutaan saada. Nälän käsittelyllä käsitellään juuri lihallisuutta ja seksuaalisuutta. Ruumista kontrolloidaan käyttäytymis- ja liikkumisohjein. Suurin osa niistä toimii symbolisesti ja tiedostamattomasti.
Sosiologi Brian S. Turner pohti jo yli 20 vuotta sitten anoreksiaa kulttuurisena ongelmana. Syömishäiriöt ovat pääasiassa naisten ongelma. Harvassa kulttuurissa nainen on saanut näyttää sellaiselta kun hän luonnollisesti on. Aina häntä on pyritty muuttamaan. Joskus on pitänyt olla lihava, joskus laiha, joskus liiveillä "kuristettu", joskus vapaa. Nyt naista hallitaan yrittämällä saada lihallisuus hallintaan. Laihuusihanne on kulttuurin vaatimusten mukaista hillittyä ja kontrolloitua olemista. Anoreksiassa ilmenee miesten kulttuurin halu pitää nainen kurissa. Tämä kurissapitäminen on samalla miesten tapa käsitellä omaa seksuaalista haluaan käsittelemällä halua kiihottavia ihmisiä. Miesten kontrolloima nainen on miesten kulttuurissa menettänyt spontaanin lapsen tarpeiden kuulemisen ja alkanut kasvattaa lapsiaan kurinalaisesti. Tällä tavalla äidit syyllistetään ja otetaan osaksi huolehtimiskulttuuria. Kurilla tehdään "kuuliaisia ruumiita".
Anoreksiassa on Turnerin mukaan kysymyksessä myös dieettikäyttäytymisen kaaos. Dieettivaatimukset ja suositukset puolestaan on yhteisön tapa kontrolloida ihmistä. Rajoittamisten ja syyllisyyksien keskellä anorektikko asettaa itselleen mahdottomia käyttäytymisohjeita. Niiden rikkominen tuo lisää syyllisyyttä ja tuloksena on ruumiin anarkiaa kuten Turner asian kuvaa. Tällaisessa tilanteessa voi syntyä naiselle tunne, että ruoka on myrkytettyä. Kaikki, mitä hän syö, on uutta alistumista äidin valtaan ja tässä mielessä myrkkyä oman olemuksen mukaiselle itselliselle elämälle. Tässä tilanteessa aggressiot voivat suuntautua kaikkea sitä vastaan, mikä liittyy ruokaan.
Turnerin mukaan lapsen itsenäistymispyrkimys ylihuolehtivasta äidistä tulee esille kieltäytymisenä ruuasta. Tämä kieltäytyminen menee äärireaktiona niin pitkälle, että persoonan eheyttäminen ei ole mahdollista. Toisaalta on halu syödä ja elää, mutta kun se ei käy omaehtoisesti mahdolliseksi, tulee pyrkimys kieltäytyä ruoasta ja jopa kuolla keskeiseksi tavoitteeksi.
Anorektikkojen äideille on Turnerin mukaan tyypillistä se, että he pyrkivät jättämään lapsensa ikuisesti lapsiksi. Tämä on ilmeisesti myös miesten toive. Jatkuva riippuvuus kodista tekee heistä myös aviopuolisoina turvallisia koti-ihmisiä, jotka pysyvät miehelleen kuuliaisena. Naisihanteita ylläpidetään myös missikisoilla. Heiltä odotetaan kiltteyttä kykyä hallita elämänsä ja yhteiskunnan normistoon sopeutumista. Varsinkin aikaisemmin korostettiin, että kiltti lapsi syö nöyrästi sen, mikä tarjotaan. Vanhempien omat syyllisyysongelmat saa heidät sitomaan lapset itseensä. Lapsi on vanhempien toiveiden toteuttaja, kiltti lapsi vanhempien persoonan hyvä jatke. Kiltteys tulee esille kilttinä syömisenä ja edelleen lihavuutena. Lihavaa pidetäänkin "lupsakkana".
Naisen herkkyys syömishäiriöille voi liittyä myös siihen, että äiti jää aina lähelle naisen olemusta. Äititunteet ovat suurelta osaltaan tietoisuuden ulkopuolella. Olemalla samaa sukupuolta kuin äiti, nainen joutuisi irtaantuessaan kieltämään juuri sukupuolisuutensa. Siksi naisen itsenäistyminen on vaikeaa ja naisen suhde ruokaa ongelmallisempi. Siksi naisilla tarve laihduttaa suurempi kuin miehillä. Usein voimakkaaseen laihduttamiseen liittyy seksuaalisuuden torjunta ja samalla kuukautisten poisjääminen. Onko näissäkin mukana juuri äitisuhteen ja äitiyden kieltäminen?. Silloin voi kysyä myös, onko lihavuuden häpeässä myös raskaanaolemisen häpeää?
Kaikkea edellä mainittua tukee vanhempien koko kulttuurin jatkuva ristiriitainen suhde ruokaan. Perheissä puhutaan koko ajan lihottavien ruokien vaaroista ja etsitään terveellisempää tapaa syödä. Tiedotusvälineet ovat täynnä houkuttelevia ruokamainoksia, mutta samanaikaisesti puhutaan lihavuuden ongelmista. Varsinkin, kun äiti (usein myös isä) koko ajan taistelee ruokaa vastaan ja puhuu siitä jatkuvasti vastustajana, lapsi ymmärtää sen omalla tavallaan. Vanhempien piilotajuinen ruoka-ahdistus tulee näkyväksi lapsen elämässä.

Toisen kunnioittaminen ja loukkaaminen

Yksi keskeinen piirre "Siskon makkaroiden" kirjoittajilla oli voimakas reaktio toisten arvosteluun. Heitä loukkasi syvästi jokainen kommentti, jonka isä tai äiti, siskot tai veljet tai kaverit esittivät hänen ruumiillisesta olemisestaan. Koska ihminen on ruumiinsa. Toisen sana loukkaa olemisen perustaa. Olennaisiksi kysymyksiksi nousevat silloin kysymykset, miksi haluamme loukata toista ja miksi jotkut ovat herkempiä loukkaantumiselle kuin toiset?
Alussa mainittu filosofi Emmanuel Levinas korostaa yhtä aikaa ihmisen olemisessa erillisyyttä ja toista varten olemista. Ihmisen tulee saada kokemus siitä, että hän on erillinen yksikkö, jota kunnioitetaan sellaisenaan. Samalla hänen on omavastuullisesti kyettävä asettumaan suhteessa toiseen. Kun ihminen joutuu masennuksen valtaan, hän jää kiinni ruokaan ja äitiin. Silloin vinoutuu kumpikin olemisen peruskriteereistä.
Elämmekö niin suorituspainotteisessa yhteisössä, että tarvitsemme toiset välineiksi oman paremmuutemme osoittamiseen? Painamalla alas toista, luulemme nousevamme itse paremmaksi. Siinä rikkoutuu yhteisön perusta, toisen erillisyys ja loukkaamattomuus. Kärsiikö anorektikko ruoalle herkistyneenä ihmisenä kulttuurimme perustilanteesta? Onko hän ottanut (ehkä vastahakoisesti) kantaakseen kaikkien yhteistä syyllisyyttä. Hän yrittää olla piilotajuisen toiveemme mukainen pyhä ja lihaton nainen.
Ahdistus on usein seurausta siitä, että ei ole kykyä tai voimaa erottautua muista. Toisen liiallinen läheisyys, toisen herättämät tunnekuohut tuntuvat uhkaavilta. Siksi yritämme olla yliyksilöllisiä. Silloin elämän ahnehtiminen, lihallisuus ja limaisuus ovat on torjuttava. Jokaisen pitää leikkiä erillistä yksilöä, jotta ei sekoa, "sekaannu" tunteiltaan toiseen. Kuitenkin juuri osallisuus toisten elämään ja tuskaan on ihmisyhteisön keskeinen piirre. Jotkut terapeutit puhuvat elämän limaisuudesta tai rasvaisuudesta. Ehkä juuri limaisuuden löytämisessä nainen voisi löytää kulttuurissamme oman aidon minänsä, kuten filosofi Luce Iragary näyttää ymmärtävän. Naiselle ei ole hänen mukaansa annettu mahdollisuutta muodostaa omaa minuutta. Hakeeko nainen miehistä minuuttaan näyttämällä suorituksiaan ja hakemalla miehistä kapeaa lantiota? Aki Huhtinen puhuu mielestäni samasta asiasta rasvaisuuden käsitteellä. Miksi inhoamme rasvaa? Siksikö että rasva on juuri sitä liukasta, limaista, lihallisuutta joka meitä ahdistaa.
Loukkaantumisherkkyys voi olla sitä, ei olla erillistytty. Toinen koetaan osaksi itseä. Tilanteen ( yleensä ahdistuksen) hallinta toteutetaan ottamalla tunnetiloja herättävä toinen oman käskyvallan alle. Hänet määritellään omilla mittapuilla hyväksi tai huonoksi. Kun emme ole parisuhteessa aidosti erillisiä, alamme haukkua toista, koska hänet koetaan omaa minuutta häpeään vieväksi. Ei kestetä sitä, että työkaveri sanoo, onpa sulla pulska vaimo. Ikäänkuin miehen pitäisi hävetä vaimonsa takia. Eikö puoliso saa itse päättää, millainen hän on ja vastata itsestään. Haukkuuko äiti tai isä lastaan samasta syystä? Koska lapsi koetaan häpeäksi heidän omalle minälleen? Miksi joku poikaoppilas koulussa kutsuu saman luokan tyttöä lihavaksi lehmäksi? Siksikö, että hän on ihastunut, tunteiltaan hukassa suhteessa tuohon ihmiseen? Hän tekee toisesta oman elämänhallinnan välineen. Anorektikko kärsii ehkä juuri tavastamme loukata toista syömisen takia.