UNIEN, SATUJEN JA TARINOIDEN VIISAUS

Unia käytetään lähes kaikkialla terapiassa. Myös sadut ja tarinat on ymmärretty ihmisen piilotajuisen viestinnän muodoiksi. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme hyvin harvoin ymmärtäneet näiden mielikuvitustuotteiden todellisen ja hyvin syvällinen merkityksen. Tarinoiden kieli on tunteiden äidinkieli. Siinä ei ole mitään tyhjänpäiväistä. Jokainen yksityiskohtakin on merkityksellinen. Niissä ilmenee ihmisen kokemuksellinen totuus.
Mitä tarkemmin perehtyy satuihin ja myyttisiin tarinoihin, sitä vakuuttuneemmaksi tulee niiden syvällisestä parantavasta merkityksestä. Tuhannen ja yhden yön kehystarinan mukaisesti tarina parantaa. Se kuljettaa tunneviestejä sukupolvelta toiselle. Erityisesti se voi muuttaa kunkin suvun ja perhepiirin kyvyttömyyden elämänvoimaksi. Ihmisessä muuttuvat tarinaksi sellaiset asiat, joita hän ei kykene elämään tai kohtaamaan. Tarinassa piiloutunut vaikeakin ongelma tai asia tulee elettäväksi.
Suurimman hämmästyksen tämän kirjoittajalle on aiheuttanut satujen valtava terapeuttinen viisaus. Kaikki se parantavasti toimiva tieto, joka meillä on kertynyt terapian kautta ihmisen kehityksestä, on itsestään selvänä jo saduissa ja tarinoissa. Piilotajuisella tasolla ihmiset "tietävät" ongelmansa. Siksi unet tarinoiden jatkeina ovat niin nerokkaita opastajia ihmisen kehityksessä. Tästä syystä unien tulkinta pitää toteuttaa tarinaperinteen kautta, koska ne ovat meissä olevan tarinankertojan tuotoksia.

Tarinat maagisena peilinä

Myyttisten tarinoiden ja satujen yksi keskeinen aihe on vapautuminen vanhemmista. Tämä on ihmisen ehkä tärkein ongelma. Isän ja äidin tunteet, pelot, ahdistukset, toiveet ja käskyt jäävät elämään lapsessa. Niiden joukosta on vaikea löytää omat aidot tunteensa. Omia aitoja tunteita tarinaperinne kutsuu sieluksi. Maailmalla kiertää "Eros ja Psyyke" (Rakkaus ja Sielu)- tarinan eri versioita. Nämä tarinat kuvaavat sitä, miten ihminen löytää kyvyn rakastaa.Yksi näistä on kuuluisa satu "Kaunotar ja Hirviö". Sen yksi suomalainen vastine on "Kuihtumaton kukka"
"Kuihtumaton kukka" alkaa kuvauksella, jossa isä, kauppias elää yhdessä kolmen tyttärensä kanssa. Kauppias on lähdössä ostamaan kaupungista tavaraa kauppaansa varten ja pyytää tyttäriään esittämään tuliaistoiveensa. Vanhin haluaa kauniita vaatteita, toinen kalliita koruja. Kolmas, nuorin ei oikein tiedä, mitä haluaisi. Lopulta isä saa hänetkin esittämään toiveensa. Hän haluaa kuihtumattoman kukan. Isä menee kaupunkiin ja ostaa tavarat kauppaansa varten ja tuliaisia vanhimmille tyttärilleen. Nuorimman tyttären toiveen täyttäminen osoittautuu vaikeaksi. Isä kiertää kaikki puutarhat, mutta ei löydä sellaista kukkaa. Lopulta hän joutuu jo illan hämärtyessä lähtemään paluumatkalle ilman nuorimman tuliaista. Paluumatkallaan kauppias eksyy ja joutuu lumottuun linnaan. Kun hän astuu sisälle, hän havaitsee kaikkialla loistoa, mutta ei yhtään ihmistä. Jossain huoneessa on kuitenkin ikään kuin häntä varten katettu pöytä. Niinpä kauppias syö siinä ja löytää viereisestä huoneesta valmiiksi sijatun vuoteen. Väsyneenä hän nukahtaa siihen. Aamulla hän löytää katetun aamiaispöydän ja nauttii herkullisen aamiaisen. Kun koko aikana ei ole näkynyt ketään ihmistä, kauppias päättää lähteä etsimään kiittääkseen hyvästä palvelusta. Linna on täynnä mitä loisteliaampia saleja ja huoneita, mutta ketään ei näkynyt missään. Lopulta hän löytää eräästä perähuoneesta ikkunanpenkiltä kukan. Kauppias oivaltaa, että tuo on varmaan nyt se kuihtumaton kukka ja ajattelee, että sekin on jätetty häntä varten. Kun hän taittaa kukan, kuuleekin hän takaansa möreän karhun äänen, joka sanoo:
- Miksi otat sen, mikä minulle on kalleinta. Enkö minä palvellut sinua täällä linnassa riittävän hyvin. Tämäkö on palkinto, että riistät minulta ainoan, joka minulla on. Tämän saat maksaa hengelläsi. Tällöin isä kertoo peloissaan:
- Olen ymmärtänyt, että kaikki oli täällä asetettu minua varten sekä ruoat että yösija. Luulin, että kukkakin on tarkoitettu minulle.
Tämän jälkeen kauppias kertoo matkastaan ja nuorimman tyttärensä toiveesta. Karhu vaatii tällöin tuota nuorinta tytärtä itselleen puolisoksi. Vaihtoehtona oli kauppiaan henki. Hädissään kauppias joutuu lupaamaan tyttärensä ajatelleen sillä tavoin voittavansa aikaa. Mukaansa hän saa tuon kuihtumattoman kukan vietäväksi tyttärelleen. Palattuaan kotiin kauppias antaa tuliaiset vanhemmille tyttärilleen. Nuoremman tuliaista antaessaan hän on kuitenkin hyvin pahoillaan ja kertoo sen saamiseen liittyvät tapahtumat. Nuorin sanoo kuitenkin reippaasti lähtevänsä karhulle puolisoksi, koska hän oli pyynnöllään saanut aikaan tapahtuneet asiat.
Näin tyttö menee karhun luokse. Hänellä on siellä aika hyvät oltavat, koska linna on ylellinen. Kaikki hänen vaatetus-, ruoka- ja esinetoiveensa toteutuvat heti, kun hän haluaa jotain. Koti-ikävän takia tyttö on kuitenkin usein alakuloinen. Karhulla on maaginen peili. Kun katsoo tuohon peiliin, näkee siinä syvimmät toiveensa. Karhu näyttää tytölle silloin tällöin peiliä nähdäkseen, mitä tällä on mielessä. Tyttö näkee peilissä aina vanhempansa. Karhu olisi toivonut, että siinä näkyisi jotain häneenkin liittyvää ja lyö lopulta suuttuessaan peilin säpäleiksi lattiaan. Jossain vaiheessa tyttö esittää toiveensa päästä käymään katonaan. Karhu suostuu pyyntöön ehdolla, että tyttö palaa kolmantena päivänä ennen kuin kello lyö kaksitoista. Jos tyttö ei palaa, tapahtuu kauheita asioita. Tyttö pyhästi lupaa olla ajoissa. Kotona nuorin tyttö kertoo ihastuttavasta linnasta ja elämästään siellä. Vanhemmat siskot tulevat kateelliseksi, koska tuo rikkaus, ylellisyys ja ihanuus kuulusi heille, koska ovat vanhempia. Kun vanhimmat tyttäret saavat selville, että nuorimman onni voidaan tuhota viivyttämällä hänen paluutaan, he tekevät kaikkensa saadakseen tytön unohtamaan paluunsa. Käykin niin, että kun kello alkaa kolmantena päivänä lyödä kahtatoista, tyttö tajuaa ajan kulun ja lähtee kiireesti paluumatkalle. Tullessaan Karhun linnan paikalle, hän havaitsee kaiken kadonneen. Paikalla on enää vain vanha kaivo. Tyttö istahtaa kaivon kannelle ja alkaa itkeä. Silloin hän kuulee kaivosta syvältä karhun heikon äänen. Tämä kysyy, mitä tyttö itkee. Tyttö kertoo itkevänsä myöhästymistään ja sitä että karhu on menettänyt hänen takiaan linnan ja joutunut kaivoon. Tällöin lumous haihtuu. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tyttö ilmaisee aidon tunteensa karhua kohtaan. Karhu muuttuu kauniiksi prinssiksi ja ja linna palaa takaisin hoviväkineen. Karhu kertoo äitipuolen taikoneen hänet karhun hahmoon niin kauaksi aikaa, kunnes joku rakastuu häneen karhuna.
Linnassa vietettiin nyt häät ja tytöstä tulee kuningatar ja prinssistä valtakunnan kuningas. He hallitsevat vieläkin valtakuntaansa elleivät ole kuolleet.

Tässä tarinassa on tyypillisen tarinan ainekset. Kuihtumaton kukka edustaa aitoa sielun kerrosta. Sen löytäminen tapahtuu vain piilotajuisten pelkojen kohtaamisen kautta. Kaunis linna on ihmisen sielulinna, unien ja tarinoiden kuva paratiisitodellisuudesta. Tarinoiden äitipuolet edustavat tosiasiassa oman äidin piilotajuisia, sadun sankarin elämää häiritseviä kuvia. Hän on taikonut prinssin karhun hahmoon. äidin lumovaikutus estää tyttöä kohtaamasta aidosti aviopuolisoaan. Karhu on tytön piilotajuinen kuva miehestä. Siinä näkyy äidin vaikutus tytön mieskuvaan. Lumous haihtuu vasta, kun tyttö uskaltaa kohdata omat tunteensa miestä kohtaan.
Vastakkaisen sukupuolen kohtaaminen tapahtuu yleensä parisuhteessa. Ihastumisvaiheessa mies ja nainen rakastuu toiseen sokeasti. Tämä tarkoittaa, että hän rakastuu puolisossaan isän ja äidin piirteisiin. Rakastetun hellyys ja ihanuus on oman äiti- ja isäsuhteen toisinto. ihminen ei näe rakastettunsa todellisia kasvoja. Kreikkalaisessa "Eros ja Psyyke"- tarinassa asia kuvataan niin, että puoliso kohdataan vain öisin pimeässä. Seuraa järkytys ja masennus, kun nähdään puolison todelliset kasvot. Hän onkin aivan vieras, outo ja pelottava. Karhu tai "Kaunotar ja Hirviö"-tarinan hirviö kuvaa tätä. Niin kauan kuin vanhempien lumo pysyy, pysyy puoliso hirviönä. Aito rakkaus on sitä, että ihminen uskaltautuu omiin kokemuksiinsa, omiin aisteihinsa ja niiden kautta kokee rakkauden toiseen. Tällöin maagisessa peilissä ei näy isän ja äidin kuva. Tällöin ihminen ei enää katsele ja koe maailmaa isän ja äidin "opetusten" mukaan, vaan elää omilla aisteillaan. Kun tyttö kävi katsomassa oman koti-ikävänsä pois, hänestä tuli aikuinen. Satujen tulkinnassa avautuu suuri portti, kun tajuaa kaikki satujen hahmot sankarin sisäisiksi kuviksi. Isä ja äiti eivät ole todellisia vanhempia, vaan heidän jättämäänsä lumoa. Sankarin vanhemmat siskot eivät useinkaan ole todellisia siskoja, vaan sankarin omia vanhempia kerroksia, isään ja äitiin kiinnijääneitä osia. Isän ja äidin lumosta vapautumista helpottaa näiden tunteiden peilaaminen siskoihin ja veljiin. Siksi saduissa sankarilla on usein kaksi siskoa tai kaksi veljeä. Myöskään prinssi ei ole todellinen puoliso, vaan sisäinen kuva vastakkaisesta sukupuolesta. Tämä auttaa sankaria löytämään sisäisen olemuksensa, oman sukupuolisen kokemuksensa ja aistimuksensa. Näin rakkaus tulee mahdolliseksi. Saduissa aina peritään valtakunta tai puoli valtakuntaa. Kyseessä on sama valtakunta, jota kristillisyys kuvaa Jumalan valtakunnaksi, joka on sisällä ihmisessä. Tämä valtakunta on aitoa elämää omilla tunteilla. Siksi Raamatussa laitetaan Jeesuksen suuhun sanat: "Joka ei irtoa isästään ja äidistään ei ole perivä valtakuntaa".
Lähes kakista saduista löytyvät pahat noidat, hirviöt ja mustasukkaiset äitipuolet. Näiden kautta lapsi vapautuu äidistään. Samoin saduissa on peikkoja, jättiläisiä, maahisia ja kääpiötä, joiden kautta ihminen vapautuu isästään. Vanhemmat eivät voi antaa lapselleen aitoa elämää. He voivat antaa vain rakkautensa ja tilan kasvaa omaan suuntaansa. Aito elämä löytyy vain omien tunteiden löytämisen kautta. Tämä teema löytyy kaikkialta saduista ja tarinoista. Varmaankaan se ei ole ainut tarinoiden teema. Se on kuitenkin yksi hyvin hallitseva aihe.
Todellinen äiti ja todellinen isä jättämillään vaikutteilla joko edistävät tai estävät lapsensa kehitystä. Isän tai äidin omat tunnekyvyttömyydet siirtyvät lasten taakoiksi ja tarinoiden kautta niistä tulee piilotajuisia hahmoja ja voimia. Niitä vastaan sankari joutuu taistelemaan. Hyvien isä- ja äitikokemusten kautta hän saa uniinsa ja tarinoihinsa hyviä haltioita ja auttajia, jotka ovat apuna tarinoiden maailmassa.

Tytön ja pojan maailmat

Lapsen ruumiinkuvan ja maailman tekee ongelmaksi kiinnijääminen vanhempiin. Monissa tarinoissa, kuten esim. sadussa "Avannolla kehrääjät", kuvataan, miten akan tytär on ruma ja paha ja ukon tytär on nätti ja kiltti. Kyse ei ole sukupuoleen liittyvästä sortamisesta, vaan siitä, että äidissä kiinni olevan tytön ruumiinkuva on "ruma". Hän ei ole saanut ruumistaan irti äidistään, hänen tunteensa eivät ole omia, vaan äidin tunteita. Rumat tytöt ovat saduissa aina äidin suosikkeja. Hahmottumattomat osat tuntuvat rumilta, koska äiti hallitsee hänen ruumistaan niistä osista. Isän tehtävänä on irrottaa lapsi äidistään, auttaa lasta katsomaan itseään äidin kanssa. Tyttö alkaa isän kanssa ollessaan katsoa itseään ulkoapäin ja näkee kauneutensa, itsensä kokonaisena ja eheänä.
Pojan ongelmana on se, että hän ei voi isän kautta tunnistaa ruumiillisuuttaan. Siksi pojan on palattava äidin luo uudelleen, rakastuttava äitiin. Tätä äidin luo palaamista kuvaa tarinaperinne milloin myyttisessä Pohjolassa käymisenä, milloin lohikäärmetaisteluna. Tavoitteena on voittaa neito, vapauttaa sisäinen kuva naisesta äidin vallasta. Tämän naisenkuvan kautta poika löytää oman miehisyytensä omana kokemuksenaan. Isän antama malli ei riitä, tarvitaan oma kokemus. Oidipaalinen paluu äidin luo on näin sisäisen naisen ja samalla miehen vapauttamista. Siksi tarinoiden miessankari on usein pankolla makaava laiskimus. Hän on peräkammarin poika, äidissä kiinni oleva poika, joka sadun kautta voittaa naisen itselleen. Hänen vanhemmat veljensä, hänen vanhemmat kerroksensa eivät kykene tuota vapauttamista tekemään, koska ovat ylpeitä ja ylimielisiä. He ovat isän sankariminään kiinnijääneitä. Vain äitiin takaisin palannut voi löytää oman täyden itseytensä. Isään kiinnijääneet sankarimiehet vain leikkivät aikuista. Heillä pitää olla mahtavat autot ja heidän pitää saada huomiota osakseen ollakseen olemassa. Tämä lienee yleisin mieskuvamme. Aito mies on kuitenkin sisältään ohjautuva, joka voi elää omaa elämäänsä, vaikka ei saakaan kiitosta teoistaan. Kiitoksen ja palkkion kerjääjät eivät ole itsenäisiä.
Tytön ongelmaksi jää usein kiinnijääminen isään. Hän alkaa joko piilotajuisesti tai tietoisesti taistella isän suosiosta ja saa vastustajakseen äidin. Tästä kertoo hyvin tarina Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Lumikki on kaunis isän tyttö, joka kokee sisällään äidin kilpailijanaan. Tätä asetelmaa peilaa kuvastin: kumpi on kauniimpi, kumpi on isän suosiossa. Tarinassa tyttö vapautuu isän vallasta hajoittamalla isäkuva seitsemäksi kääpiöksi. Oleminen kääpiöiden mökillä on isäkuvan poiskatsomista. Varsinaisesti prinssi vasta vapauttaa hänet isä vallasta.
Toinen vielä osoittelevampi tarina on "Vetehisen vangit". Siinä isä luovuttaa tyttärensä yhden kerrallaan puolisoksi omalle tunnepuolelleen, Vetehiselle. Vanhimmat tytöt tässä tarinassa kuvaavat sellaista kerrosta, joka haluaa isän kanssa naimisiin. Siksi he menevät Vetehisen linnan kiellettyyn perähuoneeseen (= avioparin parisänky) ja sovittavat siellä sormusta sormeensa. Näiden kerrosten on tytössä kuoltava. Nuorinkin tyttäristä menee katsomaan isäsuhteensa "perähuoneluonteen", mutta ei sovita sormusta, vaan järjestää asiat niin, että Vetehinen kuolee. Näin hän vapautuu isään liittyvistä piilotajuisista toiveista. Isän ja tyttären välinen insesti on useimmin tytön piilotajuinen haave. Se jättää häpeätahran naisen elämään. Sen voittamisella nainen itsenäistyy. Insestikuvitelmiin ei tarvita isän siihen viittaavia tekoja. Pelkkä lapsen kuvitelma voi jäädä häiritsemään naisen elämää hyvin vaikeana ongelmana. Siksi lapsen leikeistä ja kuvitelmista ei voi päätellä oikeastaan mitään todellisesta insestistä.
Siskot ja veljet ovat tarinaperinteen mukaan häiritseviä kateuden aiheuttajina. Kyse on kilpailusta suosion saamiseksi. Monissa tarinoissa siskojen ja veljien väliset ongelmat kuvataan syyllisyyttä aiheuttavina. Esimerkiksi sadussa "Kaksitoista joutsenta" tyttö kokee vieneensä täysin tilan veljiltään. Veljet muuttuvat joutseniksi, ovat hänen silmissään tuonelassa. Sovittaakseen tekonsa hän joutuu olemaan seitsemän vuotta puhumatta ja nauramatta ja kutomaan veljilleen nokkosista paidat. Veljiä on kaksitoista. Tarina kuvaa samalla toverisuhteen ongelmia. Miten elää aidosti ystävyyssuhteissa. Hyviä haltijoita on Ruususen tarinassa kaksitoista. Opetuslapsia tai jumalia on usein kaksitoista. Aidoissa sisaruus/veljeyssuhteissa poistuu syyllisyys ja ihminen oppii elämään tasavertaisena työkaverina elämän arjessa.
Aitosuhde on aitoa rakkautta, täydellistä läsnäoloa tässä ja nyt. Isän ja äidin jättämä häiriö on kiinnijäämistä menneisyyden emootioihin. Ihminen ei voi olla tällöin aidosti läsnä toisille. Hän on läsnä vain kuvitelmille. Hän reagoi jollain menneisyyden mallilla, eikä tilanteen vaatimalla tavalla. Sama ongelma voi tulla esille myös menneisyyden rakastetun muodossa. Ihminen voi uudessa suhteessaan ajatella mennyttä kokemustaan. Tällöin hän ei ole läsnä sille ihmiselle, jonka kanssa hän nyt on. Aito elämä on menneisyydestä luopumista.

Tarinoiden totuus

Mikä sitten on tarnoiden totuuden luonne? Martin Heideggerin filosofia on aiheellisesti uudessa nousussa. Hänen totuus-käsitteessään on jotain hyvin tärkeää. Totta on se, mikä avaa, tuo piilossa olevan esille, näkyväksi. Se, mikä meillä jokaisella on piilotajunnassa piilossa, syvimmät tunne-elämyksemme ja kokemuksemme pyrkii luonnostaan esille teoissa ajattelussa, unissa ja kaikessa muussakin ilmaisuissamme. Aidoin ja voimakkain ilmaisu niille on mielikuvitustarina. Tunteet eivät ole koskaan puhuttavissa tyhjentävästi tietoisella arkikielellä. Siksi ne ovat piilotajuisia. Taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, kuvataiteilijat, elokuvantekijät, teatterit ovat antaneet tunteille suunnattoman määrän kauniita ilmaisuja. Omassa kokemuksessaan he tietävät, että kukaan kriitikko ei ole koskaan kyennyt avaamaan kaikkia niitä tunnetiloja, jotka taiteessa elävät. Taiteellinen ilmaisu on yleensä aidoin mahdollinen ilmaisu tunteelle. Siksi on Heideggerin tavoin sanottava, taide on totta.
Yksilölle jokainen uni on totta. Se on todellisuus sinänsä. Sitä ei tarvitse, eikä oikeastaan saa väkivaltaisesti kääntää tai tulkita arkikieleen. Uni on myyttistä tarinaa ja sitä tulee kunnioittaa tutkia yksilössä elävien mielikuvien tarinana. Se on unen syntymisen hetkellä hänen tunteensa kaunein ja täydellisin ilmaisu. Unen totuus on yksilöllinen ja vain yksilöllinen on hänelle täyttä totta. Seuraavan päivän tietoinen keskustelu unesta toki saattaa jo tuoda rikkaamman ilmaisun tunteelle.Sen on tehnyt mahdolliseksi yön uni. Silloin keskustelu unesta ja sen sisällöstä on ollut tärkeä tapahtuma.

Mielikuvien merkityksen laajempi ymmärtäminen

Jungilainen terapeuttinen perinne on tuottanut psykologian haaran, jota kutsutaan arkkityyppiseksi psykologiaksi. Sen keskeinen hahmo on monitieteilijä James Hillman. Amerikkalainen tutkija Robert Avens on yhdistänyt hänen oivalluksiaan mielenkiintoisella tavalla Heideggerin filosofiaan. Keskeiseksi käsitteeksi nousevat mielikuvat ja arkkityypit. Avens antaa mielikuville oman itsenäisen elämän. Ne animoivat, elokuvittavat ihmistä, tekevät ihmisestä elävän "sielun". Ihminen on vain paikka, jossa erilaiset tunnot tapahtuvat. Mielikuvat elävät meitä: tuottavat tunteemme, unemme, näkymme, kaikki eleemme ja puheemme.
Erityisen tärkeä osuus on arkkityyppisillä mielikuvilla. Arkkityyppi on ikään kuin kullekin yksilölle erikoisia mielikuvia tuottava "elävä rakennelma", henki. Näitä rakennelmia alkuperäiskansat aktivoivat itsessään palvomalla niitä jumalien ja henkien muodossa. He sanoivatkin, että heidän voimansa on peräisin jumalilta. Meidän tapamme puhua piilotajunnan myllertävistä voimista on kalpea jäänne siitä rikkaasta tarinakielestä, joita perinteinen jumalien palvonta on tuottanut. Siksi alkuperäiskansat elävät joskus todempaa elämää kuin me. He osaavat tarinoiden kautta kuunnella sisimpiä tunteitaan. Tieteet ovat tehneet piilotajunnan mykäksi ja vaikeaksi ymmärtää. Me emme luota enää piilotajuiseen "puheeseen", vaan vähättelemme satuja ja unia.
Arkkityypit ovat meidän kollektiivista perintöämme. Ne ovat siirtyneet varsinkin uskontojen myyttisissä tarinoissa ja saduissa sukupolvelta toiselle. Niiden kautta ihmiset ovat saaneet elämäänsä myös voimakkaat henkiset näyt. Näin he ovat saaneet kokemuksia, jotka meiltä useimmalta nykyajan ihmiseltä puuttuvat. Valo-olentojen ja muiden näkyjen näkeminen on juuri ihmiselle olennainen tapa kohdata esismerkiksi rakkauden arkkityyppien voima.
Avensin tapaa puhua valo-olennoista ei pidä tulkita huuhaaksi. Se on kaukana siitä. Hän ei puhu arkkityyppisistä elävistä jumalista tieteellisen kielen käyttömme mukaisina olentoina. Ne ovat totta vain mielikuvissa. Mielikuvien totuus on kuitenkin meidän suurin totuutemme. Niiden totuus on tunnetotuutta. Se totuus on paras lähtökohta myös terapiassa.

Unet ja tarinat tuovat esille poiskatsottavia asioita

Unet kertovat juttujaan perinteisen myyttisen tarinakielen tavoin. Tarkoituksena on liikutella tunteita. Tällöin ei ole olennaista sanojen ja muiden ilmaisujen tarkka merkitys vaan ilmaisujen kyky herättää ja ylläpitää tunnetiloja. Unissa elää edelleen satujen ja tarinoiden maailma. Myös taiteet liikkuvat lähellä samaa todellisuutta. Unien ymmärtäminen edellyttää tarinakielen ymmärtämistä.
Psykologian käsitteistöä on syytä laajentaa alkuperäiskansojen rikkailla tarinamaailmaa ymmärtävillä "ajatusmalleilla". Tarinoiden luojina näyttävät toimivan jonkinlaiset itsenäiset "näyttelijät". Alkuperäiskansat kutsuvat niitä hengiksi. Psykologiassa termiä vastaa lähinnä arkkityyppi. Unet ja tarinat ovat näytelmiä, joissa esiintyvät kullekin ihmiselle tärkeät "henget". Alkuperäiskansojen henki-sanan nykyinen vastine on tunteet tai tunnelmat. Ihmiseen menee riivaajahenki, jos hänen hänen aikaisempi traumaattinen kokemuksensa aktivoituu uudessa tilanteessa.
Piilotajuisella unien, satujen ja tarinoiden maailmalla on varmaan monia erilaisia tarkoituksia. Yksi niistä on auttaa ihmistä löytämään aito ja mielekäs elämä. Niillä luodaan tunnelmia, joilla ihminen voi vapautua menneisyyden taakoista ja löytää uutta energiaa elämäänsä.
Unet ovat tarinoita. Siksi niiden ymmärtämistä auttaa suunnattomasti tarinaperinteen tuntemus. Satujen ja tarinoiden ehkä yleisin perustyyppi kertoo sankarista, joka taistelee hirviöitä, noitia tai muita pahoja voimia vastaan. Satujen avain on hirviön muuttuminen kauniiksi ihmiseksi, kun joku rakastuu häneen hirviön hahmossa. Meillä kaikilla on tuo hirviömäinen hahmo sisällämme. Tämä näkyy omaan ruumiiseemme liittyvissä häpeän ja pelon tunteissa. Varsinkin naiset pitävät usein ruumistaan rumana ja pahana. äidin tai isän jättämä hirviö on siellä sisällä. Rakastuminen parantaa. Se saa molemmat osapuolet loistamaan omaa olemistaan, ihailemaan omaa ruumiillisuuttaan. Tällöin hirviö tuhoutuu. Satujen sankari on rohkea vaeltaja, joka uskaltautuu kohtaamaan hirviön ja voittamaan sen rakkaudella. Myös miekalla tai aseella tapettu hirviö poistaa ihmisessä sisällä olevaa rumaa ja pahaa.
Unet ovat satujen ja tarinoiden tavoin maagisia peilejä, joissa ilmenevät sellaiset asiat, jotka häiritsevät sielun rauhaa. Unissa katsotaan pois hirviöitä. Niin kauan kuin uniin ilmestyvät isä, äiti tai siskot ja veljet tai entiset rakastetut, uni paljastaa, että olemme edelleenkin menneisyyden vankeja. Emme kykene elämään aidosti tässä ja nyt. Siirrämme nykyisiin ihmis- ja asiasuhteisiimme menneisyyden traumoja ja pettymyksiä. Tällöin katselemme puolisoamme isänä tai äitinä tai vertaamme entisiin rakastettuihin, emmekä näe hänen suurta kauneuttaan ja ihastuttavuuttaan. Jos olemme kiinni menneisyydessä emme kykene rakkauteen. Rakkaus on täydellistä läsnäoloa tässä ja nyt.
Unet, sadut ja tarinat ovat poiskatsomista. Ne ovat ihmisen spontaania mietiskelyä. Siinä katsotaan ikään kuin ulkopuolisena todistajana omaa elämää, omaa menneisyyttä, omia tekoja ja todetaan arvostelematta, että sellaista oli. Usein asiantilojen toteaminen ilman arvostelua on paras keino vapautumiseen.

Unet ja tarinat ovat parantavia

Meillä satuja ja tarinoita on pidetty vain lapsille kuuluvina. Ne ovat yhtä tärkeitä myös aikuisille. Ne käyttävät niin rikasta ilmaisukieltä, että niistä saavat elämää sekä lapset että aikuiset. Tätä todistaa jo sekin, että aikuiset ja lapset näkevät hyvin samanlaisia unia. Satuja ja tarinoita käyttävät terapeutit ovat löytäneet ne valtavat mahdollisuudet, jotka paranemisessa avautuvat tarinoiden kautta. Kertoessaan omaa elämäntarinaansa asiakas käyttää sen ilmaisuaineksena perinteisiä myyttisiä tarinoita. Nämä voidaan tunnistaa kertomuksen elementeistä. Elämäntarinassa on vanhojen tragedioiden ainekset. Ne ovat tunteidemme kertomuksia. Niistä voi tunnistaa ihmisten ongelmat paljon nopeammin kuin psykologisten keskustelujen kautta. Toinen tapa terapiassa on pyytää asiakasta kertomaan oma mielisatunsa. Tuota satua hän on leikkinyt koko elämänsä ajan.
Meissä on kaikissa ainekset Tuhkimoon, Punahilkkaan, Lumikkiin, Rumaan Ankanpoikaseen ja Ruususeen. Jokaiselle ne sadut voivat merkitä eri asiaa. Jotain yhteistäkin löytyy. Meissä kaikissa on se Ruma Ankanpoikanen, joka elää syrjittynä itseinhon vallassa kunnes löytää sielunsa kauneuden. Meissä on se Tuhkimo, joka pitää siskoja ja veljiä paremmin kohdeltuina kuin itseään ja löytää rakkauden kautta oman paikkansa. Meissä on se Lumikki, joka hartaastikin toivottuna lapsena joutuu pitkään seikkailemaan kääpiöiden, ihmisalkioiden maassa löytääkseen oman olemuksensa. Meissä on se Ruusunen, joka nukkuu pitkää untaan, kunnes rakkaus herättää eloon.
Vastasyntyneille satujen ainekset välittyvät lukijan tunnelmina. Niistä hän alkaa muodostaa omaa maailmaansa yhdessä äidin kanssa. Isommalle lapselle sadut tarjoavat mahdollisia elämänmalleja ja ihastumisenkohteita piilotajuisella tasolla. He voivat elää pois syyllisyyksiään työntämällä kiusaajiaan vaikkapa uuniin ja löytämällä pahojen äiti- ja isäkuvien tilalle hyviä samastumisen kohteita. Lapsille satujen merkitystä ei tarvitse selittää. Aikuisille sadut ja tarinat antavat parhaan väylän itsetuntemukseen. Tässä satujen oikea tulkinta voi antaa paljonkin.

Terapiassa tarina on tärkeämpi kuin tulkinta

Freudin jälkeen on pidetty tärkeänä kääntää mielikuvituksen tuotteet arkikielelle tulkinnan kautta. Tärkeä oli saada asia kohdattavaksi tietoisella tasolla. Siksi terapiassa etsittiin unistakin traumaattisia elämyksiä, jotka siellä torjuttuina olivat piilossa. Olennainen käsite oli sensuuri. Unen katsottiin ikään kuin suojelevan ihmistä traumaattiselta asialta. Sensuroitu asia pysytteli piilossa unen mielikuvissa. Nyttemmin on alettu epäillä sensuurin olemassaoloa. Ongelmallinen tunne on vain niin vaikea puhua esille tietoisella kielellä. Se saa luonnollisimman ilmaisunsa unen tarinana. Tarina on tunteen äidinkieltä. Tunteen ilmaisuna tarina on todempi, paremmin piilotajuista esiintuova kuin tieteellinen arkikieli. Eikö tarinan kuuntelu ja keskustelu tarinasta tarinana ole riittävä tapa tuoda vaikea tunne tietoiselle tasolle? Olennainen kysymys on tällöin, voi pelkkä tarina parantaa?
Tarinaperinne kantaa mukanaan voimaa, tunnetta. Tieteellisen teoreettisen kielen pitäisi olla erillään tunnemaailmasta ollakseen objektiivinen. Kun mennyt elämys tuodaan tietoisuuteen tieteellisenä totuutena, on se hyvin ahdistava kohdattava arkitajunnassa. Mennyt, jopa mennyt kuviteltu tapahtuma voi tulla niin "todeksi", että se saa ihmisen valtaansa. Tieteellinen kielikin on yksi myyttisen perinteen ilmaisumalleista. Sitä edustaa tieteen jumalana tunnettu Ateene. Hänestä sanottiin, että tullessaan muiden iloiseen seuraan, hän sai kaiken viilenemään ja jähmettymään paikalleen. Hänelle vain tosiasiat ovat olemassa, iloinen tarina oli "satua, puppua, tyhjänpäivästä hömppää". Ahdistava elämys toimii tietoisuudessa juuri kauhulla jäykistävänä. Tarinateksti sen sijaan hakee usein rikkaan huumorin tai jonkin muun höysteen pehmentämään ns. kovienfaktojen turhaa painolastia. Jos lapsuudessa on tapahtunut vaikkapa viisikymmentä vuotta sitten jotain traumaattista, ei tuo asia ole enää muuta kuin tarina. Tarinana se voi olla vahvasti ruumiillinen myös tässä ja nyt ja tarinana se voidaan elää pois aidommin.
James Hillmannin ja monien muiden kokemus on se, että unen tai tarinan tuominen keskusteluun terapiassa on tärkeä. Asiakas hyötyy keskustelusta sitä enemmän, mitä lujemmin tarinasta löydetään ihmisten yhteisten tarinoiden aineksia. Tällöin yksilö liitetään ominen tarinoineen yhteiseen tarinaperinteeseen. Alkuperäiskansat paransivat juuri näin. Parantajat osoittivat, että yksilön ongelmat kuuluvat jumalallisen taruston piiriin. Unien oikea tulkinta on näin satujen ja myyttisten tarinoiden ainesten etsimistä unista ja keskustelua niiden myyttien merkityksestä ihmisen elämässä. Yksittäisten symboleiden tulkintaa ei tarvita, tarvitaan ymmärrystä avaava keskustelu.

Kirjallisuutta:
Avens,R.(1984), The New Gnosis, Spring Publications.
Bettelheim,B.(1975). Satujen Lumous. Juva:WSOY 1992.
Biedermann,H.(1989).Suuri symbolikirja. Juva:WSOY 1993.
Bolen,J.,S..(1984).Goddesses in Every Woman. Harber& Row 1985
Bolen,J.,S..(1989).Gods in Every Man. Harber& Row 1985
Heidegger,M.(1927). Sein und Zeit. Tubingen: Max Niemyer Verlag 1979
Hillman, J.(1979). The Dream and the Underworld. Harber& Row
Hillman, J.(1983). Achetypal Pschology. Spring Publications
Högberg, é.(1984). Symboler, sagor, metaforer. Wahlstöm& Widstarnd
Hägglund. T-B (1991).Tuonelan eteisessä. Jyväskylä:Gummerus
Hägglund. T-B & V. (1985).Lohikäärmetaistelu.Nuorisoterapia-säätiö.
Hägglund. T-B (1991).Oidipus iänikuinen. Jyväskylä:Gummerus
Jung, C.G. (1961).Unia, ajatuksiaa, muitikuvia. (alkup. saks.) Juva:WSOY 1985
Jung, C.G. (1964).Symbolit, Piilotajunnan kieli. (alkup. engl.) Helsinki: Otava 1991.
Moilanen, O. (1995). Hengen kosketus, Arkkityypit unissa,shamnismissa ja rakkaudessa. Utsjoki: Tenon lepopaikka Oy
Moilanen, O. (1997). Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa. Utsjoki: Tenon lepopaikka Oy